Mehiläinen

Apis Mellifera

Mehiläisellä on

Kuningattarella ja työläisillä on myös pistin. Mehiläiset syövät hunajaa. Ne valmistavat sitä niin paljon, että siitä riittää myös meille.
Jokaisessa pesässä asustaa kolmenlaisia mehiläisiä: normaalisti yksi kuningatar, muutama sata kuhnuria (=urosmehiläinen) ja kymmeniä tuhansia työmehiläisiä (=hedelmöitymätön naaras).
Kuningatar on koko yhteiskunnan äiti. Kaikki pesän mehiläiset ovat sen jälkeläisiä.

Työläinen Kuningatar Kuhnuri

|Alkuun|

Mehiläisen silmät

Kaikista eläimistä on löydetty aistinsoluja, jotka reagoivat erityisesti valoon. Nämä valoelimet jaetaan usein kahteen eri tyyppiin: suuntasilmä ja kuvasilmä. Kuvasilmä on monimutkainen silmä, joka vaihtelee mehiläisen verkkosilmästä ihmissilmään. Se kykenee erottamaan näkökentän yksityiskohtia.
Mehiläisen verkkosilmä koostuu monista suuntasilmistä, joita kutsutaan ommatideiksi. Työläisellä on kummassakin silmässä 4500 ommatidia, joista jokaisessa on sarveiskalvo (1), kristallikartio (2), verkkokalvosauva (3) ja näköhermot (4). Kuningattarella on 3500 ja kuhnurilla 7500 ommatidia. Jokainen ommatidi reagoi vain kapeaan valonsädekimppuun, ja tuloksena on mosaiikkikuva. Mitä enemmän verkkosilmässä on ommatideja, sitä tarkempi on kuva. Verkkosilmää ei voi tarkentaa eri etäisyyksille kuten ihmisen silmää.

Päälaella sijaitsevilla kolmella pistesilmällä mehiläinen aistii valon määrää.
Mehiläinen näkee ultravioletin valon, jota me emme aisti, mutta se ei näe lainkaan sitä valon aallonpituutta, jota me sanomme punaiseksi. Ihminen erottaa toisistaan keltaisen, oranssin ja vihreän, mutta mehiläinen ei erota. Sen sijaan sinisen ja sinivihreän eri sävyt ovat mehiläisen silmin helposti tunnettavissa.
Mitä nämä ominaisuudet merkitsevät käytännössä? Mehiläiset eivät tavallisesti pölytä punaisia kukkia, vaan sen tekevät linnut ja perhoset. Ultraviolettia valoa heijastavilla kasveilla on usein vain ultravioletin valon paljastama hahmo, joka vetää mehiläisiä puoleensa.

|Alkuun|

Siivet

Mehiläisen siivet kiinnittyvät keskiruumiin sivuille selkä- ja kylkikilpien liittymäkohtaan. Ne ovat kalvomaiset ja jäykkien suonien vahvistamat. Lepotilassa mehiläinen pitää siipiä taaksepäin käännettyinä, jolloin suuremmat etusiivet peittävät alleen takasiivet. Työmehiläisen siivet yltävät takaruumiin kärkeen, kuhnurilla sen yli ja emolla vain takaruumiin puoleenväliin.
Lentäessään mehiläinen liittää kummallakin puolella etu- ja takasiiven yhdeksi kokonaisuudeksi takasiiven etureunassa olevilla parillakymmenellä vierekkäisellä koukulla, jotka tarttuvat etusiiven kourumaiseen takareunaan.
Siipien värähtelyn aiheuttavat selkäkilpeen kiinnittyvät lentolihakset. Keskiruumiissa on lisäksi siiven liittymäkohtaan kiinnittyviä lihaksia, joiden avulla mehiläinen voi vaihdella siipien värähtelytaajuutta. Täten se voi lentää paikallaan tai taaksepäinkin. Mehiläinen voi lentää jopa sivulle. Mehiläisen lentonopeuksista on monenlaisia arvioita. Se lienee parhaimmillaan jopa 50-60 km/h.

|Alkuun|

Etujalat

Etujalan nilkan ja säären liittymäkohdassa on tuntosarven puhdistin, joka muodostuu nilkan yläpäässä olevasta puoliympyrän muotoisesta kolosta ja säären kärjessä sijaitsevasta kannuksesta.
Puhdistaessaan tuntosarvensa mehiläinen asettaa sen koloon ja kääntää nilkan kohti kannusta, joten tuntosarvi pysyy kolossa. Mehiläinen vetää tuntosarven kolon läpi, jolloin kolon sisäpinnan sukaset puhdistavat sen. Etujalan ensimmäisen nilkkajaokkeen sisäpinnalla olevan karvoituksen avulla mehiläinen puhdistaa suuosiaan ja silmiään siitepölystä.

Keskijalat

Keskijalan säären kärjessä on pitkä oka, jota mehiläinen käyttää siitepölymöykkyjen irrottamiseen takajaloista. Nilkan sisäpuolella olevia karvoja käytetään siitepölyn puhdistamiseen keskiruumiista ja siitepölyn keruussa keskijalat siirtävät siitepölyn etujaloista takajaloille.

Takajalat

Mehiläisen takajalat ovat muita jalkoja voimakkaammin kehittyneet ja ne ovat työmehiläisellä muuntuneet siitepölyn keruuseen ja kuljetukseen sopiviksi. Kuljetusvälineen -vasun- muodostaa litteän säären kourumainen ulkopinta. Siitepöly pysyy vasussa säären reunoilta sisäänpäin kääntyvien karvojen avulla.
Kun mehiläinen kerää siitepölyä, sitä tarttuu karvoitukseen eri puolilla ruumista. Mehiläinen siirtää siitepölyn vasuihin monimutkaisella, nopealla jalkojen liikesarjalla lentäessään kukasta toiseen. Siitepölyhiukkaset tarttuvat toisiinsa kiinni, sillä mehiläisen harjatessa siitepölyhiukkasia suuosistaan, siitepöly kostuu medestä tai hunajasta. Kun siitepöly on joutunut takajalan ensimmäisten nilkkajaokkeiden sisäpinnoilla oleviin siitepölyharjoihin, mehiläinen alkaa hangata niitä vastakkain, jolloin vuorotellen oikean ja vasemman jalan siitepölykampa kerää vastakkaisen jalan harjasta siitepölyä säären ja nilkan väliseen rakoon. Kun mehiläinen nyt sulkee raon nilkkaa taaksepäin kääntämällä, nilkan yläreunassa oleva siitepölykannus puristaa siitepölyn vasuun.
Mehiläinen käyttää vasua myös propoliksen l. kittivahan kuljettamiseen. Tällöin mehiläinen ei kuitenkaan käytä harjaa ja siitepölykannusta, vaan propolis siirtyy leuoilla tapahtuneen irrottamisen jälkeen etu- ja keskijalkojen välityksellä suoraan vasuun.
Mehiläinen käyttää takajalan siitepölyharjaa myös takaruumiin vaharauhasista erittyvien vahasuomujen irrottamiseen ja siirtämiseen keskijalkojen välityksellä yläleuoille.

|Alkuun|

Tuntosarvet

Tuntosarvet kiinnittyvät otsaan suukilven yläpuolelle pallonivelen välityksellä, joten ne voivat kääntyä kaikkiin suuntiin. Tuntosarvessa on kuhnurilla 13 jaoketta, työmehiläisellä ja emolla 12. Ensimmäinen jaoke -varsi- on noin 1/3 tuntosarven pituudesta. Siihen liittyy polvimaisella nivelellä lyhyistä jaokkeista koostuva taipuisa siima. Kuhnurin tuntosarvet ovat pitemmät kuin työmehiläisen, mutta niiden varret ovat lyhyemmät. Tuntosarvien pinta on erilaisten hermopäätteitä sisältävien aistimien peittämä. Aistimet ovat herkkiä etenkin kosketus- ja hajuärsykkeille.

|Alkuun|